Monille meistä internet on päivittäisessä työssämme ja toiminnassamme tärkein kanava ja reitti erilaiseen tietoon, tietämykseen ja moninaisiin digitaalisiin sisältöihin. Verkkosisältöjen määrä on jatkuvasti kasvanut, ja suurin osa verkoissa tarjolla olevasta sisällöstä on ns. tavallisten käyttäjien eli vertaiskäyttäjien tuottamaa. Amerikkalainen professori ja tutkija Yochai Benkler ennakoi vuonna 2006 (The Wealth of Networks: How Social Production Transforms Markets and Freedom), että ns. tavalliset käyttäjät muodostavat verkoissa tarjolla olevan sisällön luomisen ja tarjoamisen ytimen. Vertaiskäyttäjien luoma sisältö hallitsee erilaisia palveluja – oli sitten kyse Wikipedian kaltaisista yhteisistä tietosanakirjoista, Facebookin tapaisista verkkoyhteisöistä, YouTuben ja Flickrin kaltaisista mediajakelupalveluista tai erilaisista käyttäjävetoisista verkkoyhteisöistä.
Mutta miksi me käyttäjät jaamme kokemuksiamme, tietämystämme ja osaamistamme avoimissa verkkoympäristöissä suuren joukon ihmisiä kanssa, joita emme välttämättä läheisesti – tai usein ollenkaan – tunne? Mikä saa oman alansa asiantuntijan kirjoittamaan ja editoimaan tuntikaupalla Wikipedia-artikkelia aiheesta, josta vain kourallinen yksilöitä on kiinnostunut? Mikä saa sovelluskehitysasiantuntijan jakamaan arvokasta osaamistaan alan verkkoyhteisössä? Miksi käyttäjät jakavat matkakuviaan erilaisissa verkkoyhteisöissä? Tai peiliin katsoen: miksi kirjoitan blogeja?
Voimme pohdiskella tätä haastetta kolmesta toisiaan täydentävästä näkökulmasta (Alexander Stubbin pääministeröimässä Suomessahan täytyy olla kolme pointtia....). Ensimmäinen näkökulma on, että verkkoihin tarjoamamme sisältö – oli se sitten kuvia lomakohteista ja hirvikäristyksestä, kommentteja Facebook-päivityksiin tai kollegan auttamista ammatillisissa verkkoyhteisöissä – edustaa digitaalisessa muodossa olevia lahjoja. Vaikka esimerkki saattaa tuntua kaukaa haetulta, voimme palauttaa tätä ajattelua takaisin ”lahjan” perimmäiseen tarkoitukseen.
Ranskalainen etnologi Marcel Mauss selvitti esseeteoksessaan ”Lahja – Vaihdannan muodot ja periaatteet arkaaisissa yhteiskunnissa” 1920-luvulla (kirja ilmestyi suomeksi 1999), kuinka perinteisissä yhteisöissä lahjan tarkoituksena ei suinkaan ollut jättää muistoa vaan nimenomaan kutsua vuorovaikutukseen. Lahjan ajatuksena on, että syntyy sellaista yhteistä toimintaa, jossa lahjoja annetaan ja vaihdetaan, mutta niiden arvo voi ajan mittaan pienentyä ja lopulta muuttua symboliseksi. Oman osaamisen ja kokemusten jakaminen erilaisissa verkkoyhteisöissä ”digitaalisia lahjoja” antamalla on kutsu muillekin liittyä jakamaan ja levittämään omia kokemuksiaan, ajatuksiaan ja taitojaan.
Toinen näkökulma liittyy lahjojen vaihdannalla ja kerryttämisellä sekä verkkoyhteisöjen toimintaan osallistumalla syntyvään sosiaaliseen pääomaan. Digitaalinen sosiaalinen pääoma voi saada erilaisia ilmenemismuotoja kuin ns. reaalimaailman sosiaalinen pääoma, mutta monia samoja peruselementtejä siinäkin on. Verkostoissa toimiville eräs sosiaalisen pääoman merkki voi olla erilaisten kontaktien laajuus ja moninaisuus – tiiviissä verkkoyhteisössä tietty ”staran” tai asiantuntijan asema.
Kolmas näkökulma liittyy verkossa jakamisen motiiveihin. Oded Nov tutki Wikipediaan kirjoittavien motivaatiota (What Motivates Wikipedians?) vuonna 2007 ilmestyneessä artikkelissaan. Kaksi tärkeintä motivaatiotekijää olivat ilo ja ideologia – eli artikkelien kirjoittamisen, editoimisen ja parantamisen ilo sekä omalla työllä tehty henkilökohtainen panos tiedon avoimuuteen ja sen avoimeen tarjoamiseen ja jakeluun.
Tietysti voimme myös pohtia miksi eri yksilöt jakavat hyvinkin henkilökohtaisia asioita aikana, jolloin osa päivittäistä uutisvirtaamme ovat erilaiset digitaaliset identiteettivarkaudet sekä sosiaalisen median kautta tapahtuneet tietourkinnat ja yksilöiden elämän seuraamiset, joiden lieveilmiöitä on moninaisia. Miksi olemme jakamassa monenlaista sisältöä erilaisilla digitaalisilla foorumeilla, vaikka erilaiset riskit ovat niin ilmeisiä? Hanna Krasnova kollegoineen vuonna 2010 julkaistussa tutkimuksessaan (Online social networks: why we disclose) päätyi siihen, että käyttäjät ymmärtävät kyllä erilaisia avoimeen tiedon jakamiseen liittyviä riskejä, mutta ovat valmiita jakamaan kokemuksiaan ja tietojaan sekä (ihmis)suhteiden ylläpitämiseksi ja luomiseksi sekä verkkoyhteisöissä toimimisen ilosta. Eli kyse on tavallaan hallitusta vaihtokaupasta: hyväksymme tiettyjä riskejä, koska koemme saavamme jakamalla enemmän kuin pidättäytymällä jakamasta. Niin – siksi kai kirjoitamme blogeja, päivitämme Facebook-seinäämme ja kommentoimme verkkoyhteisöjen keskusteluja.
maanantai 9. helmikuuta 2015
Verkkokeskustelujen tuska
Tein loppusyksystä esitystä terveydenhuollon piirissä toimivista verkkoyhteisöistä ja niiden erilaisista keskusteluista. Valitsin otokseeni suomalaisia aktiivisia verkkokeskusteluja kolmesta erilaisesta yhteisöstä eli yhdestä potilasjärjestöstä (diabeetikot) kaksi aktiivista keskustelua, yhdestä terveysprojektista (tupakoinnin lopettajat) kaksi aktiivista keskustelua ja avoimesta Suomi24-ympäristön Ellit.fi-ympäristöstä (terveyden aihealueelta) kaksi aktiivista keskustelua. Pidän tätä tärkeänä tutkimuskohteena, koska internetissä on tarjolla laajasti tavallisten käyttäjien tuottamaa terveyttä käsittelevää aineistoa ja tätä aineistoa käytetään runsaasti hyväksi – ihmiset hakevat kliinisen terveyden tiedon ohella myös kokemuksia, vinkkejä ja toveruutta. Samoin useammat alan tutkimukset ovat osoittaneet, että etenkin turvallisissa ja aihepiiriltään kiinnostavissa verkkoyhteisöissä ihmiset jakavat yllättävän paljon henkilökohtaistakin tietoa ja omakohtaisia, kipeitäkin kokemuksia.
Arviot ovat yhtäläisiä eri tutkijoilla siitä, että valtaosa internetin sisällöstä on tavallisten arkisten käyttäjien tuottamaa – vain arviot siitä, onko määrä 75 vai 90 prosenttia vaihtelevat. Ja käyttäjien tuottamalla sisällöllä on tärkeä merkityksensä - esimerkiksi kroonisten sairauksien potilaiden yhteisöillä on tärkeä merkitys myös arjen jakamisessa, arjen vahvistamisessa ja keskinäisessä toveruudessa.
Oma näkökulmani oli arvioida keskustelupalstojen sisältöä ja pääväitteeni oli, että usein yksittäisten käyttäjien kirjoittamassa sisällössä on mukana sekä selkeää asiatietoa (esimerkiksi tietoa tietyn lääkkeen annostelusta) kuin myöskin henkilökohtaista kokemuksien jakamista (esimerkiksi kokemuksia tietyn lääkkeen annostuksen muuttamisesta). Juuri henkilökohtaiseen kokemukseen tukeutuminen tekee näiden keskustelupalstojen sisällöstä muille käyttäjille mielenkiintoista.
Tulokset eivät ehkä olleet kovinkaan hämmentäviä eli diabeetikkojen ja tupakoinnin lopettajien verkkoyhteisöissä keskustelu on rakentavaa ja toisiaan kunnioittavaa. Samoin keskustelijat nivoivat omissa viesteissään usein toisiinsa selkeää alan tietämystä (esimerkiksi lääkityksestä ja ravinnosta) omakohtaisiin kokemuksiin ja tuntemuksiin. Keskustelut usein rullasivat ikään kuin itsestään eteenpäin, kunnes saavuttivat tietyn kyllästymispisteen, jolloin keskustelijat olivat ilmeisimmin kaiken tähdellisen tästä asiasta kertoneet. Etenkin tupakoinnin lopettajilla, mutta myös diabeetikoilla, oli rohkaisevaa toisten kannustamista ja tsemppausmielialan nostamista esteiden voittamiseksi.
Mutta avoimeen keskusteluympäristöön siirryttäessä sitten muutokset olivatkin melkoisia. Kun otosperiaatteenani oli valita tutkittavaksi (laajasti ottaen) laajin keskustelu lääketieteellisestä teemasta ja laajin keskustelu ravitsemukseen tai elämäntapaan liittyvästä teemasta, niin otokseen tulivat keskustelut naisesta miesgynekologin asiakkaana ja sipulin käytön vaihtoehdoista ruokavaliossa. Gynekologikeskustelu pysyi vielä jokseenkin asiassa (9 % viesteistä oli trollausta tai suoraan aiheen oli keskustelua), mutta se onneton käyttäjä, joka aloitti keskustelun sipulin käytön vaihtoehdoista ruokavaliossa, saattoi todeta muutamaa kuukautta myöhemmin, että keskustelussa oli lähes sata viestiä, joista yli 70 % oli trollausta tai ei liittynyt aloitettuun keskusteluaiheeseen!
Olen sosiaalisen median koulutuksissani joskus käyttänyt taannoisen Ihmisten puolue –sarjan mainiota sketsiä, jossa puolueen puheenjohtaja Tapani Riihimäki (Taneli Mäkelä) ruotii nettikeskustelua ja itsekin tähän maailmaan sisään solahtaa että napsahtaa. Tämän huikeanhauskan - mutta valitettavan todellisen – sketsin voit käydä katsomassa vaikkapa YouTubesta tällä www-linkillä.
Voin vakuuttaa, että Tapsa Riihimäen purkausta oli huomattavan paljon hauskempi katsoa ennen kuin ryhdyin tähän urakkaan eli lukemaan useampaan kertaan noita viestejä, luokittelemaan niitä ja analysoimaan tarkemmin niiden sisältöä. Kun Suomi24:n kaltaisille keskustelupalstoille ei tarvitse rekisteröityä, voi esiintyä erilaisten aliaksien alla (tai vain vieraana) ja muutenkin voi olla kohtuullisen varma, ettei mellastamisestaan joudu vastuuseen, niin ihan holtittomaksihan siellä muutamien käytös tuntuu menevän. Suorastaan sääliksi käy niitä vakavamielisiä käyttäjiä, jotka hakevat apua käytännön arkisiin ongelmiin, koska muutama höyrypää leimaa sipuliallergikot mielenterveydeltään horjuviksi tai kertoo tahallaan laittavansa sipulia välttäville sipulia ruokiinsa tai kyselevät, onko naiskäyttäjä muslimi, jos menee mies mukanaan gynekologin vastaanotolle. Mikä oikeasti näitä ihmisiä vaivaa?
Arviot ovat yhtäläisiä eri tutkijoilla siitä, että valtaosa internetin sisällöstä on tavallisten arkisten käyttäjien tuottamaa – vain arviot siitä, onko määrä 75 vai 90 prosenttia vaihtelevat. Ja käyttäjien tuottamalla sisällöllä on tärkeä merkityksensä - esimerkiksi kroonisten sairauksien potilaiden yhteisöillä on tärkeä merkitys myös arjen jakamisessa, arjen vahvistamisessa ja keskinäisessä toveruudessa.
Oma näkökulmani oli arvioida keskustelupalstojen sisältöä ja pääväitteeni oli, että usein yksittäisten käyttäjien kirjoittamassa sisällössä on mukana sekä selkeää asiatietoa (esimerkiksi tietoa tietyn lääkkeen annostelusta) kuin myöskin henkilökohtaista kokemuksien jakamista (esimerkiksi kokemuksia tietyn lääkkeen annostuksen muuttamisesta). Juuri henkilökohtaiseen kokemukseen tukeutuminen tekee näiden keskustelupalstojen sisällöstä muille käyttäjille mielenkiintoista.
Tulokset eivät ehkä olleet kovinkaan hämmentäviä eli diabeetikkojen ja tupakoinnin lopettajien verkkoyhteisöissä keskustelu on rakentavaa ja toisiaan kunnioittavaa. Samoin keskustelijat nivoivat omissa viesteissään usein toisiinsa selkeää alan tietämystä (esimerkiksi lääkityksestä ja ravinnosta) omakohtaisiin kokemuksiin ja tuntemuksiin. Keskustelut usein rullasivat ikään kuin itsestään eteenpäin, kunnes saavuttivat tietyn kyllästymispisteen, jolloin keskustelijat olivat ilmeisimmin kaiken tähdellisen tästä asiasta kertoneet. Etenkin tupakoinnin lopettajilla, mutta myös diabeetikoilla, oli rohkaisevaa toisten kannustamista ja tsemppausmielialan nostamista esteiden voittamiseksi.
Mutta avoimeen keskusteluympäristöön siirryttäessä sitten muutokset olivatkin melkoisia. Kun otosperiaatteenani oli valita tutkittavaksi (laajasti ottaen) laajin keskustelu lääketieteellisestä teemasta ja laajin keskustelu ravitsemukseen tai elämäntapaan liittyvästä teemasta, niin otokseen tulivat keskustelut naisesta miesgynekologin asiakkaana ja sipulin käytön vaihtoehdoista ruokavaliossa. Gynekologikeskustelu pysyi vielä jokseenkin asiassa (9 % viesteistä oli trollausta tai suoraan aiheen oli keskustelua), mutta se onneton käyttäjä, joka aloitti keskustelun sipulin käytön vaihtoehdoista ruokavaliossa, saattoi todeta muutamaa kuukautta myöhemmin, että keskustelussa oli lähes sata viestiä, joista yli 70 % oli trollausta tai ei liittynyt aloitettuun keskusteluaiheeseen!
Olen sosiaalisen median koulutuksissani joskus käyttänyt taannoisen Ihmisten puolue –sarjan mainiota sketsiä, jossa puolueen puheenjohtaja Tapani Riihimäki (Taneli Mäkelä) ruotii nettikeskustelua ja itsekin tähän maailmaan sisään solahtaa että napsahtaa. Tämän huikeanhauskan - mutta valitettavan todellisen – sketsin voit käydä katsomassa vaikkapa YouTubesta tällä www-linkillä.
Voin vakuuttaa, että Tapsa Riihimäen purkausta oli huomattavan paljon hauskempi katsoa ennen kuin ryhdyin tähän urakkaan eli lukemaan useampaan kertaan noita viestejä, luokittelemaan niitä ja analysoimaan tarkemmin niiden sisältöä. Kun Suomi24:n kaltaisille keskustelupalstoille ei tarvitse rekisteröityä, voi esiintyä erilaisten aliaksien alla (tai vain vieraana) ja muutenkin voi olla kohtuullisen varma, ettei mellastamisestaan joudu vastuuseen, niin ihan holtittomaksihan siellä muutamien käytös tuntuu menevän. Suorastaan sääliksi käy niitä vakavamielisiä käyttäjiä, jotka hakevat apua käytännön arkisiin ongelmiin, koska muutama höyrypää leimaa sipuliallergikot mielenterveydeltään horjuviksi tai kertoo tahallaan laittavansa sipulia välttäville sipulia ruokiinsa tai kyselevät, onko naiskäyttäjä muslimi, jos menee mies mukanaan gynekologin vastaanotolle. Mikä oikeasti näitä ihmisiä vaivaa?
Overconnected ja hitaan internet-yhteyden tuska
Aihe tähän blogiini syntyi varsin konkreettisesti, kun matkallani internet-yhteys oli todella raivostuttavan hidas - sähköpostiyhteyden lataaminen kestää minuuttikaupalla ja mistään monimuotoisesta verkkosisällöstä ei pääse nauttimaan. Havaitsin olevani "internet-yhteydellisyyden" (ei siis yhteisöllisyyden vaan yhteksien) oravanpyörässä. Onko pelkona, että maailma ympärillämme katoaa ja läheisemme ja ystävämme meidät tyystin unohtavat, jos emme päivitä blogiamme, viestittele Facebookissa, käy tykkäämässä kavereiden sivuista ja vastaa sähköposteihimme vuorokauden sisällä?
Kaihoten muistan lukeneeni New York Universityn mediaekologian professori Neil Postmanista, joka kirjoitti mm. mainion kirjan ”Huvitamme itsemme hengiltä” 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa piti esitelmän ”Informing Ourselves to Death”. Muistikuvani on, ettei käyttänyt hän käyttänyt kännykkää eikä faksia eikä perustanut puhelinkeskusteluista vaan piti professorina viikoittain vastaanoton, johon opiskelijat tulivat sitten asiansa kertomaan. Ehkäpä hänelle jäi näin aikaa pohdiskella digitaalisen kulttuurimme syvintä olemusta.
Kaihoten muistan lukeneeni New York Universityn mediaekologian professori Neil Postmanista, joka kirjoitti mm. mainion kirjan ”Huvitamme itsemme hengiltä” 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa piti esitelmän ”Informing Ourselves to Death”. Muistikuvani on, ettei käyttänyt hän käyttänyt kännykkää eikä faksia eikä perustanut puhelinkeskusteluista vaan piti professorina viikoittain vastaanoton, johon opiskelijat tulivat sitten asiansa kertomaan. Ehkäpä hänelle jäi näin aikaa pohdiskella digitaalisen kulttuurimme syvintä olemusta.
Kolmisen vuotta sitten ilmestyi erinomainen William Davidowin kirja ”Overconnected - The Promise and Threat of the Internet”. Davidowin keskeinen väite on, että olemme liiaksi riippuvaisia verkkoyhteyksistä ja verkkopalveluista. Etenkin niiden nopeus saa meidät tekemään nopeita ja harkitsemattomia ratkaisuja ja arvioita. Jos tähän näkökulmaan yhdistää loistavan Daniel Kahnemanin (”Thinking, Fast and Slow” – suomeksi ”Ajattelu nopeasti ja hitaasti”) esittämän väitteen ajattelumme kahdesta järjestelmästä eli Järjestelmästä 1, joka on nopea, intuitiivinen ja emotionaalinen ja Järjestelmästä 2, joka on hitaampi, harkitsevampi ja loogisempi, niin helposti voisi tehdä päätelmän, että ollessamme ”ylitsevuotavan yhteydellisiä” ja nopeiden tietoliikenneyhteyksien varassa, teemme silloin myös nopeita, intuitiivisia ja emotionaalisia päätöksiä. Kelpo esimerkki tällaisesta voisi olla vaikkapa nuorten aikuisten aamuyön tunteina aiemmin kännykällä ottamat pikavipit.
Davidowin väitteet tietysti ovat vielä konkreettisemmin tuikeita, kun kyseeseen tulevat automatisoidut tietokoneiden ja tietojärjestelmien väliset yhteydet. Monen muistissa lienevät virheet, joita USA:ssa ja muuallakin maailmassa tapahtui, kun tietokoneet kävivät automatisoitua osakekauppaa, jossa sekunneissa miljardit dollarit liikkuivat ennaltamääriteltyjen parametrien mukaisesti mutta vääriin (käsinsyötettyihin) tietoihin perustuen. Yliyhteydellisyys on siis tehnyt maailmastamme yhteyksiltään nopeamman, mutta onko se tehnyt siitä paremman?
Jos alamme saamaan lähes fyysisiäkin vierotusoireita, kun internet-yhteys ei toimi, niin tietysti kannattaa peilin edessä pohdiskella hetken aikaa, olivatko elämän prioriteetit ihan tolallaan. Tästäkin esseen tekstistä suurin osa syntyi muistitiedon varassa, mutta kävin tietysti Amazon.comista tarkistamassa Davidowin kirjan nimen ja painovuoden ja Wikipediasta kertaamassa Neil Postmanin elämäkertaa. Ehkä olisin voinut julkaista tämän blogitekstinikin ilmankin noita tarkistuksia, mutta yhteydellisinä aikanamme se jotenkin tuntui niin luontevalle!
Tehtaista areenoille
Runsas neljännesvuosisata sitten suomalainen sosiologi Matti Virtanen tiivisti kirjassaan ”Tehtaasta studioon” (1987), että olemme Suomessa siirtyneet tehdaskulttuurista studiokulttuuriin. Tehtaat ovat massatuotannon ehdoilla toimivia monistuskoneita, kun studioiden tarkoituksena on kehittää ja tuottaa ideoita, malleja ja prototyyppejä. Ihmistyövoiman merkitys muuttuu ja luovuuden merkitys kasvaa studioiden maailmassa. Virtanen osui oikeaan silloisessa analyysissään ja osasi kuvata uudenlaista arvonmuodostusta, joka tapahtuu pienissä luovissa yksiköissä, jotka voivat myös verkottua keskenään.
Uudenlainen näkökulma arvonmuodostukseen on kuitenkin nyt käsillä. Olemme siirtyneet vaiheeseen, jossa tärkeä osa työstä ja toiminnasta ei tapahdukaan enää studioissa – kuten tehtaat, nekin ovat tärkeitä – vaan avoimilla areenoilla. Avoimille areenoille on ominaista, että työhön ja toimintaan osallistuvat monet eri henkilöt ja toimijat, ja kaikkia toimijoita ei välttämättä tunneta ja hekään eivät usein toisiaan tunne. Aikamme käytetyin tietosanakirja Wikipedia on tästä tietysti klassinen esimerkki ja se on, kuten Andrew Lih vuoden 2009 kirjassaan ”The Wikipedia Revolution” pelkistäen toteaa, ”the world's greatest encyclopedia created by a bunch of nobodies”.
Siirtyminen tehtaista areenoille ei ole täysin uusi ilmiö. Tietoverkkojen merkitystä tässä muutoksessa kuvasi oivallisesti jo Don Tapscott kumppaneineen vuosituhannen alussa kirjassaan ”Digital Capital: Harnessing the Power of Business Webs” (2000), jossa kuvattiin hyvin mm. Linuxin käyttäjien osallistumista sen kehitystyöhön. Uusi kehittyvä ilmiö on erilaisten hankkeiden ja toimintojen kehitystyön tuominen todella avoimille areenoille ja monien erilaisten yksilöiden ja yhteisöjen toiminnaksi. Tärkeää ei olekaan ollut vain eri toimintojen tuominen ”saataville” vaan myös käytännön toiminnalla erilaisten yksilöiden ja yhteisöjen käytännön innostaminen ja sitouttaminen toiminnan jatkuvaan kehittämiseen.
Tietoverkkojen sekä erilaisten niitä hyödyntävien palvelujen kehittyminen on avannut ovia ja mahdollisuuksia uudenlaiseen osallistumiseen ja osallisuuteen. Mielenkiintoiseksi eri digitaalisilla areenoilla tapahtuvan yhteisen toiminnan tekee eri toimijoiden toistensa työn kunnioittaminen ja tietynlainen positiivinen kuri. Tehdasmaiseen kulttuuriin kuului sääntöjen ja kieltojen korostaminen ja selkeä valvonnan läsnäolo. Vaikka avoimien areenoiden toiminnassa näemme myös lieveilmiöitä (kuten vaikkapa trollausta), suuri valtaosa vakavamielisestä työstä tehdään varsin kurinalaisesti vaikkakin hyvin erilaisissa ympäristöissä ja erilaisina aikoina ilman ulkoista valvontaa käyttäjien sisäistämän yhteisen etiikan periaattein. Tämä on avoimista toimintatavoista voimaa ja innoitusta hakeville tärkeä vahvistava kokemus.
Niin tehtaille kuin studioille oli ominaista, että ne toimivat suljettuina järjestelminä. Tällöin ne olivat joko osa sovittua tuotantoketjua tai toimivat sovitussa asiakassuhteessa. Suuri murros arvontuotannossa on ollut siirtyminen toimimaan avoimissa arvoverkostoissa (open value networks), joita osittain on hahmotettu mm. avointen innovaatioiden näkökulmasta. Erilaiset avoimet ja jakamiseen perustuvat toimintamallit ovat osoittaneet innovaatio- ja kehitystyössä vahvuutensa ja merkityksensä, joista esimerkiksi Henry Chesbrough on oivaltavasti kirjoittanut (esimerkiksi ”Open Innovation: Researching a New Paradigm” vuodleta 2008).
Merkittävä muutos on siis murtautuminen ulos tarkkarajaisista suljetuista arvontuotannon ympäristöistä avoimiin monimuotoisiin ympäristöihin. Näkökulma ei ole vain taloudellisen arvon uudenlainen tuottaminen vaan myös uudenlainen sivistys- ja kansalaisyhteiskunnan uudenlainen arvontuotanto. Uudenlaisessa arvontuotannossa korostuu entisestään monipuolisten ja monimuotoisten toimijoiden merkitys; toimijoiden monipuolisuus ja versaliteetti voivat luoda enemmän arvoa kuin tiukasti rajatut kohdejoukot. Mutta tärkeää on myös ymmärtää laaja-alaisesti arvontuotannon monet ympäristöt: arvoa luodaan ja tuotetaan vapaassa sivistystyössä, kansalaistoiminnassa, itseorganisoituvassa toiminnassa, yritystoiminnassa, kolmannen sektorin toiminnassa. Avoimien arvontuotannon ympäristöjen piirteisiin kuuluu myös tietty ennakoimattomuus - toimijat eivät ole ennalta määrättyjä eivätkä teemat ylhäältä annettuja. Tämä ennakoimattomuus ja laveus on avoimuuden etu, jolloin voidaan nostaa uusia ja arvaamattomiakin asioita esille ja toiminnan kohteiksi.
Siirtyminen tehtaista areenoille on monimuotoinen ja mielenkiintoinen muutos. Se myös haastaa meidät oivaltamaan, että yhdessä saamme aikaan enemmän ja että monet nykyiset arvontuotannon kannalta keskeiset resurssit ovat aineettomia. Haasteen kohteena onkin kaksi perinteisen ajatustamme – yksi ynnä yksi voikin olla kolme (tai enemmän) ja jakamalla kokonaisuus voi kasvaa.
Uudenlainen näkökulma arvonmuodostukseen on kuitenkin nyt käsillä. Olemme siirtyneet vaiheeseen, jossa tärkeä osa työstä ja toiminnasta ei tapahdukaan enää studioissa – kuten tehtaat, nekin ovat tärkeitä – vaan avoimilla areenoilla. Avoimille areenoille on ominaista, että työhön ja toimintaan osallistuvat monet eri henkilöt ja toimijat, ja kaikkia toimijoita ei välttämättä tunneta ja hekään eivät usein toisiaan tunne. Aikamme käytetyin tietosanakirja Wikipedia on tästä tietysti klassinen esimerkki ja se on, kuten Andrew Lih vuoden 2009 kirjassaan ”The Wikipedia Revolution” pelkistäen toteaa, ”the world's greatest encyclopedia created by a bunch of nobodies”.
Siirtyminen tehtaista areenoille ei ole täysin uusi ilmiö. Tietoverkkojen merkitystä tässä muutoksessa kuvasi oivallisesti jo Don Tapscott kumppaneineen vuosituhannen alussa kirjassaan ”Digital Capital: Harnessing the Power of Business Webs” (2000), jossa kuvattiin hyvin mm. Linuxin käyttäjien osallistumista sen kehitystyöhön. Uusi kehittyvä ilmiö on erilaisten hankkeiden ja toimintojen kehitystyön tuominen todella avoimille areenoille ja monien erilaisten yksilöiden ja yhteisöjen toiminnaksi. Tärkeää ei olekaan ollut vain eri toimintojen tuominen ”saataville” vaan myös käytännön toiminnalla erilaisten yksilöiden ja yhteisöjen käytännön innostaminen ja sitouttaminen toiminnan jatkuvaan kehittämiseen.
Tietoverkkojen sekä erilaisten niitä hyödyntävien palvelujen kehittyminen on avannut ovia ja mahdollisuuksia uudenlaiseen osallistumiseen ja osallisuuteen. Mielenkiintoiseksi eri digitaalisilla areenoilla tapahtuvan yhteisen toiminnan tekee eri toimijoiden toistensa työn kunnioittaminen ja tietynlainen positiivinen kuri. Tehdasmaiseen kulttuuriin kuului sääntöjen ja kieltojen korostaminen ja selkeä valvonnan läsnäolo. Vaikka avoimien areenoiden toiminnassa näemme myös lieveilmiöitä (kuten vaikkapa trollausta), suuri valtaosa vakavamielisestä työstä tehdään varsin kurinalaisesti vaikkakin hyvin erilaisissa ympäristöissä ja erilaisina aikoina ilman ulkoista valvontaa käyttäjien sisäistämän yhteisen etiikan periaattein. Tämä on avoimista toimintatavoista voimaa ja innoitusta hakeville tärkeä vahvistava kokemus.
Niin tehtaille kuin studioille oli ominaista, että ne toimivat suljettuina järjestelminä. Tällöin ne olivat joko osa sovittua tuotantoketjua tai toimivat sovitussa asiakassuhteessa. Suuri murros arvontuotannossa on ollut siirtyminen toimimaan avoimissa arvoverkostoissa (open value networks), joita osittain on hahmotettu mm. avointen innovaatioiden näkökulmasta. Erilaiset avoimet ja jakamiseen perustuvat toimintamallit ovat osoittaneet innovaatio- ja kehitystyössä vahvuutensa ja merkityksensä, joista esimerkiksi Henry Chesbrough on oivaltavasti kirjoittanut (esimerkiksi ”Open Innovation: Researching a New Paradigm” vuodleta 2008).
Merkittävä muutos on siis murtautuminen ulos tarkkarajaisista suljetuista arvontuotannon ympäristöistä avoimiin monimuotoisiin ympäristöihin. Näkökulma ei ole vain taloudellisen arvon uudenlainen tuottaminen vaan myös uudenlainen sivistys- ja kansalaisyhteiskunnan uudenlainen arvontuotanto. Uudenlaisessa arvontuotannossa korostuu entisestään monipuolisten ja monimuotoisten toimijoiden merkitys; toimijoiden monipuolisuus ja versaliteetti voivat luoda enemmän arvoa kuin tiukasti rajatut kohdejoukot. Mutta tärkeää on myös ymmärtää laaja-alaisesti arvontuotannon monet ympäristöt: arvoa luodaan ja tuotetaan vapaassa sivistystyössä, kansalaistoiminnassa, itseorganisoituvassa toiminnassa, yritystoiminnassa, kolmannen sektorin toiminnassa. Avoimien arvontuotannon ympäristöjen piirteisiin kuuluu myös tietty ennakoimattomuus - toimijat eivät ole ennalta määrättyjä eivätkä teemat ylhäältä annettuja. Tämä ennakoimattomuus ja laveus on avoimuuden etu, jolloin voidaan nostaa uusia ja arvaamattomiakin asioita esille ja toiminnan kohteiksi.
Siirtyminen tehtaista areenoille on monimuotoinen ja mielenkiintoinen muutos. Se myös haastaa meidät oivaltamaan, että yhdessä saamme aikaan enemmän ja että monet nykyiset arvontuotannon kannalta keskeiset resurssit ovat aineettomia. Haasteen kohteena onkin kaksi perinteisen ajatustamme – yksi ynnä yksi voikin olla kolme (tai enemmän) ja jakamalla kokonaisuus voi kasvaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)